Mä en tykkää portugalilaisista!

Oltiin ihmisiskän kanssa vesikoiratapaamisessa naapurikaupungissa. Ensimmäinen kerta kun oli, ei tiedetty ihan tarkkaan missä treffit oli - niinpä ajeltiin metsäteitä pitkin ja poikin. Lopulta löydettiin perille ja hyvä niin, kun minua se poukkoinen ajelu oli alkanut jo kyllästyttää. 


Aluksi minua vähän hirvitti, kun oli niin paljon uusia hajuja (lue kavereita). Onneksi paikalla oli myös naapurin Feno, joka heti tulikin minua tervehtimään. Seuraavana paikalle singahti Poju, joka osoittautuikin mukavaksi kaveriksi. Poju on 10 kuukautta vanha pikmusta meikäläinen. En minä kai niitä isompia varsinaisesti pelännyt, mutta kun ne on niin kamalan isoja. Minusta oli kiva juosta niiden perässä - mutta sitten ne kääntyivät jahtaamaan vuorostaan minua. Se oli kyllä pelottavaa. Ja ihmisiskäkin vain yritti rohkaista "Ei haittaa - eikun menoksi vaan!"


Siellä oli kaksi mukavaa tätiä, Coco ja Pepsi. Ne oli minulle tosi kilttejä, kunhan vain en haistellut liikaa niiden peräpäätä. Outo homma - mistä muualta sitä tietoa sitten löytäisi? Sanoivat, että ymmärrän sitten joskus. 


Parkkipaikalta lähdimme pienelle metsälenkille, minä muiden koirien joukossa siinä missä muutkin. Isommilla oli vaan niin kamala vauhti, että minä jäin niiden jalkoihin. Sellaisessa laumassa kulkeminen oli varsin huisaa - siinä sitä sitten sai ihan oikeasti juosta vapaana kavereiden kanssa.


Lopulta päädyimme sellaisen lammen rantaan ja isommat menivät uimaan. Minäkin olisin ehkä halunnut, mutten sitten kuitenkaan uskaltautunut. Pepe oli varsinainen vesipeto ja se oli kyllä tosi nopea uimari. Ehkä minäkin sitten isompana tykkään uida. Pepen lisäksi Pepsi ja Feno olivat vedessä tosi paljon.


Mutta sitten se tapahtui - ne meikäläisiä isommat koirat ottivat minut silmätikuksi. Mä luulen ,että ne oli niitä portugalilaisia. Kaiken muun hyvän lisäksi ne on ihan mahdottoman paljon suurempia kuin muut ja varsinkin minä. Omasta mielestäni minä en kyllä niitä mitenkään ärsyttänyt, mutta ne päätti porukassa höyhentää meikäläistä oikein kunnolla. Ja missä oli ihmisiskä silloin kun sitä ihan oikeasti tarvitsisi - ei lähelläkään! Toisaaltaan tuskin se olisi pystynytkään juoksemaan perässämme yhtä nopeasti kuin minä juostessani niitä muita karkuun. Lopulta ne kamalat portugalilaiset uskoivat omistajiaan ja jättivät minut rauhaan. Ihmisiskä ei vieläkään juuri noteerannut koko juttua - sanoi taas vain "Ei haittaa - eikun menoksi vaan!" Luulen, että selvisin tapauksesta ilman isompia traumoja, mutta viimeistään sen näkee sitten kun olen ihmisiässä 30-kymppinen, tarvitsenko psykiatrin palveluja vai en. 


Siinä minä sitten lepäilin ihmisiskän ja Fenon kanssa suurimman järkytyksen pois. En minä enää tykännyt yhtään niistä portugalilaisista, ja jäinkin sitten maleksimaan Fenon, Pojun, Cocon ja Pepsin kanssa. Hiljalleen lähdettiin porukassa kohti autoja ja kotia. Kotona minua odottivat ne meidän ihmispennut ja vielä riitti virtaa pihaleikkeihinkin. mutta kyllä lopulta uni maittoi...


Ai niin - ihmisiskä kertoi mulle, että me mennään tapaamaan äiskää, Sallaa, siskoa ja osaa veljistä heti syyskuussa. Kuullostaa hauskalta - kiva vaihtaa kuulumisia.