Nuutuksen T-pentue eli Me.

Me kaikki, siis Äippä, Salla (isosiskopuoli), Bubbe, Tarro, Tico, Tosca ja Toffe - se oon siis mä - oltiin Lapinjärvellä sellasella metsäretkellä. Iskän ja Mumminkin piti tulla, mutta niiden ihmisäiskä ei päässy tulemaan, niin nekin jäi sitte kotiin. Siitä onkin jo kulunut pitkä aika kun viimeksi tavattiin - tai oikeastaan sitten pentulaatikon me ei ollakaan tavattu koko porukalla kun Bubbe asuu niin kaukana. No nyt se Bubbekin pääsi meidän mukaan. Oli tosi mukava nähdä Bubbeakin. Meistä kaikista on kasvanut aikamoisia koiruleita. Aika jännä oli nähdä, että me kaikki ollaan oikeastaan ihan erivärisiä - no ruskeitahan tietysti kaikki ollaan, mutta eri sävyisiä.

Käytiin poikien kanssa tervehtimässä aluksi äippää ja Sallaa. Äippä sanoi meille suht suoraan, "On hei ihan kiva nähdä, mutta mitäs jos kuitenkin leikkisitte keskenänne!". Salla oli ihan samoilla linjoilla, joten sinne jäivät sitten keskenään, kun me sisarukset vaihdettiin kuulumisia. Kaikilla oli ihan hirveesti juttuja kerrottavana ja varsinkin Toscalle. Meille meinas vähän tulla Toscasta pientä kinaa kun se on niin ihana. Mä en ymmärrä, mutta meidän poikien ihmisseuralaiset oli jatkuvasti repimässä meitä Toscasta kauemmaksi. Lopulta Tosca meni autoon turvaan.


Äipän ihmisäiskä oli järjestänyt meille hurjasti kaikkea kivaa tekemistä. Me kisattiin juoksussa, nakinsyönnissä ja tarkkaavaisuudessa - lopulta palkittiin "The Nuutuksen T-pentu" Arvaako kukaan tässä vaiheessa kenestä puhun? Äippä ja Salla oli kisassa mukana kannustamassa, mutta silleen urheilutermejä käyttääkseni - ne kilpaili virallisen kilpailun ulkopuolella - eli niitä ei otettu mukaan lopputuloksiin. (muuten ne olis voittanu)


Ekaks juostiin kilpaa veljien kanssa, Tosca juoksi Äipän ja Sallan kanssa. Mä luulen, että meidän poikien suoritus olis hylätty jos me oltais juostu Toscan kanssa - tai ehkä me ei oltais koskaan päästy maaliin.

Mä oon vähän eri mieltä mun ihmisiskän kanssa kun se väittää, että me tultiin maaliin veikkojen kanssa yhdessä ruskeassa pölypilvessä mistä ei voinut erottaa ketään voittajaksi. Musta taas ei tarttis rueta puhuun mistään maalikamerasta - oli se kuitenkin sen verran selkee juttu. Mä alotin vähän psyykkaan velipoikia jo ennen kuin asettuttiin telineisiin. Mä luulen, että se oli jo sillon, kun oli jo ihan päivänselvää kuka voittaa. Siinä me hetki odoteltiin Tarron ihmisiskää lähettämään meidät matkaan. Paikoilleen - valmiit - hep! Veikat jäi suorastaan telineisiin. Mä päästin ennen loppusuoraa ne mun rinnalle, mutta just kun ne oli mun kanssa tasassa, mä laitoin uuden vaihteen tassuihin - sellainen syö nääs koiraa - ja loppu onkin jo koiraurheiluhistoriaa! Se oli kuin sen kainalniemeläisen Elmon tapauksessa Derwangan 100m juoksussa - mulla olis ollu varaa vaikka kaatuakin. Koiraurheilun tähtihetkiin kirjattiin käsiajanotolla loppuaika 12.64.


Toisena lajina meillä oli nakkirata - se käytiin nopeuskilpailuna. Kuudelta peräkkäiseltä lautaselta piti syödä nakit ja lopuksi kirmata maaliviivan toiselle puolen. Toscalla oli tehokkaan rauhallinen, mutta järisyttävän tehokas tyyli - ja myös häikäisevän ylivoimainen voitto. Tai en mä nyt ylivoimaisuudesta tiedä, sillä mä vaan häkellyin siinä ensimmäisellä lautasella. Mä en voinut uskoa hajureseptoreitani! Se nakki oli paperilautasella! Eikö kaikki muka syö ruokaansa posliinilautasilta? Käsittämätöntä tuomaripeliä, mutta järkytyksestä toinnuttuani pakotin itseni syömään loput nakit nopeasti etovasta alustasta huolimatta. Tällä kertaa se ei kuitenkaan auttanut - Tosca sai ansaitsemansa voiton. No veikat ei pärjänneet Toscalle yhtään sen paremmin - ne jäi varmaan pureskelemaan niitä lautasten painona olleita kiviäkin.

Kolmas ja viimeinen kilpailulaji oli versiointi tuolikisasta - kyse oli siitä kuka istuu käskyn saatuaan ensimmäisenä. Ihmisikä vei multa epäjohdomukaisuudellaan helpon voiton. Tää on nähty ennenkin - se ei vaan osaa. Mun suorituksessa ei ollut mitään vikaa - taaskaan.


Mitalipallisijoitus kustakin kisasta vei mut kuitenkin kohti vääjäämätöntä lopputulosta - "The Nuutuksen T-pentu 2011" - eikä siinä ollut kenelläkään poikkipäistä sanaa sanottavanaan - paitsi ihmisiskällä, jonka mielestä mun pitäis ottaa esimerkkiä vuoden 1995 lätkämestaruusjoukkueen kapteenista Timo Jutilasta "Tää oli koko joukkueen voitto!" Hei mä kysyn vaan onko vaatimattomuus muka koskaan ketään kaunistanut? Katsokaahan kuulkaa tänään vaikka sitä Jutilaa!. Musta tää kisa oli kokonaisuudessaan sen Granlundin ilmaveivin tapanen juttu. Pentueen rääpäle pyyhki muilla metsäautotietä!

Kilpailujen jälkeen Äipän ihmisäiskä järjesti meille tosi jännää tekemistä. Mä olin jo hetken ihmetellytkin miten sen kassi tuoksuu jotenkin tutulta. No siellähän oli sellainen valkoinen juttu jonka kanssa me koko pentue kasvettiin ja jota ihmiset tapaavat kutsua kaniksi. Meillä oli nimittäin pentuna tapana leikkiä niiden kanien kanssa. Tää leikki oli luonteeltaan vähän erilainen - se kani oli nimittäin aamulla leikkinyt viimeiset leikkinsä. Yksi meidän perheen ihmislapsista ja äipän ihmisäiskä kuljetti sitä kania ympäri metsää ja meidän tehtävänä oli sitten jäljestää ja etsiä se kani sieltä metsästä mättäiden keskeltä. Mulle ne oli laittaneet ylitettäväksi pienen puronkin, mutta niin vaan se kani löytyi. Me kaikki suoriuduttiin ihan loistavasti - "Nuutuksen T!"

Kanirastin jälkeen harjoiteltiin irtaantumista tuntemattomassa ympäristössä ja paukkuherkkyyttä. Mentiin metsään, jossa ihmisiskä sanoi mulle että pitäis etsiä jotain. No mitä sieltä pitää etsiä? Täällä on niin paljon hajuja, että en mä tiedä mitä pitäisi etsiä. Lopulta mä - ihmisiskän heilutettua käsiään hervottomasti suunnasta toiseen - päätin lähteä vähän edemmäs siitä ihmisiskän jaloista, kun ei niistä käsimerkeistä ota selvää sitten yhtään. No kun mä oli sitten irtaantunut, niin Äipän emäntä laukaisi sellaisen pyssyn - ja hetken mä vähän mietin että mikä juttu toi on, mutta jatkoin kuitenkin sitä tuntemattoman kohteen etsintää. Ja kohta ihmisiskä kutsuikin mut luokseen ja harjoitus oli ohi.


Viimeinen harjoitustehtävä oli fasaanikepulan nouto - no mähä en nouda mitää. Sinne se jäi tantereelle ja ihmisiskän piti se hakea. Olikohan se Tosca joka mun lisäkseni päätti olla noutamatta sitä, mutta muut suoritti sen tosi hienosti. No jääpähän sitten edes jotain treenattavaa. Ihmisiskä sanoikin, että voitaisiin sitten elokuun 7. päivä mennä kokeileen jotain "taipparii". No sehän onnistuu jos se osaa olla johdonmukainen edes kerran - koska mustahan se ei jää kiinni - siis että jos se saa mut noutamaan sen kepulan vedestä ja antamaan se takaisin käteen. Näkis.


Haikein mielin pakkauduttiin autoihin ja suunnattiin kohti kotejamme. Me ei menty suoraan kotiin, koska ihmisiskä ei koskaan osaa mennä mihinkään suoraan. Me etsitään sellasia purkkeja metsästä, mä en nyt jaksanut innostua siitä geokätköilystä, niinpä jäin nukkumaan autoon.


Mä meen kesällä äipän hoiviin. Maitobaari on kuulemma jo suljettu, mutta muuten olen tervetullut. Ja sitten me varmaan tavataan ainakin Tarron ja Ticon kanssa elokuussa taippareissa - siis jos ihmisiskä suoriutuu. Hieno kesä tulossa.